Miun on pitänyt kirjoittaa tosi kauan vaihdon jälkeisistä tunteistani. Olen aloittanut ja lopettanut monta kertaa. Nyt tajuaa, että se johtuu siitä, että kaikki langat ovat olleet vielä sekaisin ja levällään, ja vasta ihan viime aikoina on voinut alkaa tarkastelemaan vaihdon aikaisia tunnelmiaan vähän objektiivisemmin. Ovat ne silti mietittäneet joka päivä.
Hirveästi puhutaan siitä, miten vaihtoon lähtiessä täytyy unohtaa Suomi ja suomielämä ja ottaa siihen etäisyyttä, koska kahdessa maassa ei voi asua samaan aikaan. Kahden puun välillä ei voi roikkua liaanissa, koska siihen väsyy ja lopulta putoaa maahan. Pitää valita kumpaan puuhun haluaa. Sitä toisteltiin ennen vaihtoa ja sen aikanakin järjestön tapaamisissa useaan otteeseen. Elä täysillä vaihtokohteessa.
Harmi vaan, että kukaan ei ikinä maininnut, että sama pitäisi tehdä palatessa kotiin. Päinvastoin. Tai no, luultavasti se ei ole edes mahdollista, niin merkittävä kokemus vaihtovuosi on. Toivon kuitenkin, että olisin ymmärtänyt sen aikaisemmin, ennen kuin tipahdin väsyneenä tänä keväänä niistä liaaneista.
Siksi ehkä iskikin niin kovaa kasvoille, miten vaikea vuodesta on päästää irti. Saksa kasvatti miuta tosi paljon, opetti miulle paljon ja tarjosi sekä superihania elämyksiä että hirveitä hetkiä. Tunteet vaihteli ääripäästä toiseen ja vuosi loi miuhun lähtemättömän leiman.
.jpg)
Toisaalta, miun vuosi ei ollut helppo. Toki oli tosi kivaakin, ja tänne blogiin varsinkin tuli helposti kirjattua vain ne kivat hetket ja kokemukset. Kuitenkin, vaihtovuosi oli ihan hirveän, kamalan, raastavan rankka henkisesti. Siitäkään kukaan ei ikinä varoittanut. Järjestöt toistivat oman sopeutumisen tärkeyttä sun muuta. Tottakai jokainen vaihtari yrittää, mutta kun perheeseen ei vain totu ja kaikki tuntuu vieraalta ja ahdistaa, kaatuu tämän "ole hyvä aktiivinen kiinnostunut ihana vaihtari joka ei ikinä väsy" -tankkaamisen jälkeen ongelmat päälle. Kaikki negaatiot kääntää helposti itseään vastaan. En jaksanut puhua tänään koulussa ihmisille eikä perheenkään kanssa aina jaksa ja ei vain _jaksa_ olla aina vieras ja tulla väärinymmärretyksi - mie itse ajattelin paljon tällaisia juttuja ja koin epäonnistuneeni. Tein mie ihan konkreettisia virheitäkin, mutta itselleen ei osannut antaa armoa. Se, että perheen kanssa ei synkannut, johtui ehkä osaksi siitä, ettei itse aina jaksanut panostaa, mutta _ihan really_ kuka ihme muka aina jaksaisi. Enhän mie ole ikipirteä Suomessakaan, missä elämä on ehkä 200% helpompaa. Paitsi että vaihtarin pitäisi aina jaksaa.
On yli vuosi siitä kun palasin kotiin, ja kamppailen edelleen oman epäonnistumisen tunteen kanssa ajoittain ja yritän ymmärtää, että kaikki ei ollut omaa syytä, että se, että vuosi ei ollut elämän paras (vaan lähinnä opettavaisin) ei ole vain omaa syytä. Ymmärtää, mikä meni vikaan. Antaa itselleen anteeksi.
Samaan aikaan kaipaan Saksaa tosi paljon ja lakkasin vasta tänä kesänä näkemästä unia Saksasta saksaksi. Silti saksan kieli on edelleen läsnä miun joka päiväisessä elämässä, muistot on koko ajan ihan lähellä. Tuntuu kuin kotiinpaluusta olisi vasta viikko, niin läheiseltä vaihtovuosi nyt tuntuu. Varsinkin kun koko talvi tuli matkustettua useaan otteeseen saksaksi ja pidettyä tiivistä yhteyttä sinne, mikä loppui vasta, kun Fynnien kanssa suhde meni poikki. Koti-ikävä Saksanmaalle on kuitenkin yhä ihan hirmuisa, se on puolet miun sydämestä, toinen maa tässä maailmassa, missä tunnen oman paikkani olevan.
Mutta nyt aion tietoisesti ottaa etäisyyttä Saksaan, olla käymättä siellä vähään aikaan, olla puhumatta kenenkään saksalaisen kaverin kanssa. Menen takaisin vasta kun etäisyyttä on tarpeeksi, kun sekä vuosi että kotiinpaluu lakkaavat molemmat sattumasta niin paljon. Yritän lopettaa kahden maan välillä roikkumisen, ei siihen kukaan pitkän päälle pysty, ja tehdä saman mitä Saksaan lähtiessä järjestö käski tekemään: keskittyä siihen paikkaan ja aikaan jossa olen. Nyt, toistaiseksi, miun paikka on taas Suomessa.
